KATARIINA SOURI

Suomalainen nykyarkkitehtuuri on mielestäni pääsääntöisesti tylsää. Meillä osataan kyllä tehdä tyylikästä ja laadukastakin, teknisten ratkaisujen suhteen ollaan joskus jopa innovatiivisia, mutta miksei panostus ja kokeellisuus yllä visuaalisuuden puolelle? Tai jos yltää niin kyseessä on lähes aina jonkin sortin uusi tapa rakentaa pelkistetysti ja sulavia linjoja noudattaen. En kykenisi nimeämään ainuttakaan nykyarkkitehtiä pelkän tyylin perusteella. Tunnistettavaa tyyliä ei ainakaan maallikko pysty katukuvasta poimimaan. Näkemyksellisyys on pahasti hukassa, ja tuntuu niin kuin kaikki julkiset rakennukset ja kerrostalokompleksit olisivat meillä suurten arkkitehtitoimistojen sisäisen koneiston suoltamia persoonattomia kompromissituotteita.

Missä on rohkeus, missä suuret visiot ja yltiöpäisyys?

Erikoisuudentavoittelu ja erottautumisenhalu ovat meillä niin suuria syntejä, ettei syvää sisäistä näkemystä ilmentävä omalaatuisuus tekemisessä saa juuri kannatusta. Jos joku innostuisikin ideoimaan yleisestä linjasta poikkeavaa ja suunnitelman toteuttamiselle löytyisi jopa rahoitusta, niin taatusti projekti torpattaisiin viimeistään lupahakumenettelyssä. Eihän meillä saa rönsyillä, se kielletään usein jo maa-alueiden kaavoitusvaiheessa. On pysyttävä yleisessä linjassa. En tiedä, onko taustalla myös jokin harmonian ja eheyden vaatimus, mutta onko kukaan ajatellut, että lopputulos voi tasapäistävän rakentamistyylin myötä muuttua niin puuduttavan yksitoikkoiseksi ja epäkiinnostavaksi, että se saattaa jopa aiheuttaa ihmisissä masennusta tai ainakin luovuuden surkastumista?

Mitä tapahtui käsityötaidolle, värikylläisyydelle, ornamenteille?

Suomalaisessa arkkitehtuurissa käytettiin ennen paljon koristeellisia elementtejä, ja vielä jugendin kukoistuskauden aikaan etenkin luonto- ja eläinaiheet olivat erityisen suosittuja. Nimekkäät arkkitehdit jättivät oman tunnistettavan kädenjälkensä suunnittelemiinsa rakennuksiin, vaikka toki vaikutteita otettiin paljon ulkomailta. Sitten alkoi teollistumisen ja betoniarkkitehtuurin aika. Funktionalismi valtasi alaa, ja sodan jälkeen elementtirakentamisesta tuli kustannustehokas keino rakentaa uutta. Mutta heikolla taloustilanteella on mahdotonta selittää sitä, että suomalaiset intoutuivat tuhoamaan valtavan määrän omaa kulttuurihistoriaansa purkamalla vanhoja arvorakennuksia kaupunkien keskustoista ja korvaamaan ne huonolaatuisilla laatikoilla. Uskon, että syynä oli heikko kansallinen itsetunto.

Heikko itsetuntoko selittää myös sen, että laatikkotyyli on jatkunut aina näihin päiviin saakka? Edullisuus on toki yksi relevantti perustelu pelkistämiselle, mutta nykyteknologialla kyettäisiin toteuttamaan rakennuksiin myös koristeaiheita kohtuullisin kustannuksin. Jokin suomalaisessa luonteenlaadussa kuitenkin kurtistaa kulmiaan koristeellisuudelle, vaikka yksityisissä keskusteluissa valtaosa ihmisistä myöntää kaipaavansa lisää dekoratiivista kauneutta katukuvaan ja ympäristöönsä. Miksi tämä toive ja kaipaus ei tule kuuluviin? Miksei pelkistetyn tyylin rinnalle synny jo jotakin uutta ja innostavaa? Eikö olisi korkea aika tuoda koristeellisuus rohkeasti takaisin, toki nykyaikaan päivitettynä? Jään odottamaan sitä näkemyksellistä arkkitehtia, joka rohkenee poiketa valtavirrasta, vaikka virran sijaan kuvaavampaa olisi kai puhua seisovasta vedestä.

Katariina Souri (ent. Kata Kärkkäinen) on kirjailija ja kuvantekijä, joka asuu ja työskentelee Sipoossa. ”Missä on rohkeus, suuret visiot ja yltiöpäisyys?”