KATARIINA SOURI

Rakennutin kahdeksan vuotta sitten Sipooseen ison talon, oikeammin kaksi taloa. Ensin kuusituumaisesta käsinpiilutusta hirrestä saunan, perään yhdeksäntuumaisesta päärakennuksen. Tontilla oli vanhastaan jo kaksi päälle satavuotiasta punamultaista torppaa sekä varastorakennus, tonttiakin 1,6 hehtaaria.

Voi sitä innostuksen määrää, kun sain itse suunnitella ja tehdäkin. Olin monta kuukautta raksalla töissä, aikaisesta aamusta pitkälle iltaan. Energiaa riitti loputtomiin, niin kuin oman pitkäaikaisen unelman toteuttajilla tuppaa riittämään.

Olihan siinä touhussa mieskin mukana, vaikka minä se taisin olla päällepäsmärinä, primus motorina. Minulla oli visio, ja muut seurasivat perässä. Mutta ajatuksissani tavoittelin yhteistä hyvää: kotia uusioperheelle, johon kuului ajoittain yhteensä viisi lasta. Mutta niin siinä kävi, että tuskin talo ehti valmistua kun jo jäin Sipooseen yksin, poikani ja tyttäreni sekä lemmikkieläinten kanssa. Ja kun aikuiseksi ehtinyt poikakin muutti pian omilleen, niin sitten olin isossa talossa kaksin tyttäreni kanssa: me kaksi ja viisi rakennusta.

Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Tulihan taloon sitten uusi mieskin, mutta viiden vuoden päästä olimme jälleen tyttäreni kanssa kahden. Aloin käsittää, ettei kukaan ulkopuolinen osaisi koskaan ottaa paikkaansa tässä talossa. Se taitaa olla leimallisesti niin vahvasti minun. Minun suunnittelemani ja minun sisustamani. Minun eläimeni ja energiani kaikkialla, perimmäisiä nurkkia myöten.

Kaikki täällä on minun boheemin elämäntapani värittämää. Miten tänne kukaan osaisi sopeutua? Miten voisi tuntea talon omakseen, talon, jolla on selvästi oma taiteellinen persoonansa, kodikas mutta eittämättä mystinen, kenties lievästi itsetietoinenkin. Jotakin surullistakin siinä on, sen tyhjiksi jääneissä huoneissa, niissä joiden ovet pysyvät pääsääntöisesti kiinni ja jotka siivotaan vain kerran vuodessa.

Minun unelmani, minun kiroukseni. Tässä se on: pysyvä koti, josta aina haaveilin. Eikä siitä järkevään hintaan pääse tässä taloustilanteessa eroonkaan. Jotenkin meidät kai on taloni kanssa tarkoitettu yhteen. Katalaksi olen sitä joskus ironisesti nimittänyt. Mutta on tunnustettava, että viihdyn täällä yksin, tai yhdessä lapseni, koirieni ja kissojeni kanssa.

Paljon olisi pihapiirissä hommaa, mitä ei ehdi tehdä. Ja turhauttavaa on laittaa lähes kaikki ansionsa talon ylläpitoon, lainoihin ja vakuutuksiin. Joskus tuntuu että olen pääsemättömissä tämän perhanan pytingin kanssa. Mutta kohta kun joulu taas saapuu ja taloon tulee lisää elämää, niin käsitän, että paljon täällä on kuitenkin yhdessä jaettu, paljon on yhdessä rakennettu, eletty ja koettu. Ja että tänne on kaikkien hyvä tulla.

Katariina Souri (ent. Kata Kärkkäinen) on kirjailija ja kuvantekijä, joka asuu ja työskentelee Sipoossa.