Marraskuun ensimmäisen viikon loppupuolella kokoontuu pääkaupunkiimme moni­satainen joukko maan rakennusteknikoita neuvottelemaan sen vaikean tilanteen, asuntopulan, johdosta, johon kansamme levottomien sotavuosien jälkeen on joutunut. Tämä kokous on monessa suhteessa merkkitapaus, joka antaa aihetta erinäisten huomioiden teke­miseen.

Rakennuspäivät ovat meillä uutta, ennen tuntematonta. Ensimmäisen kerran maassamme tulevat rakennustoiminnan eri toimialojen edustajat saman katon alle paripäiväiseen neuvottelutilaisuuteen. Vaikea aika on johtanut tätä ajatusta, ajatusta saattaa yhteen kaksi eri suuntaa: taide ja käytäntö, luova ja toteuttava työ. Epäilemättä olisi näillä kahdella aikaisemminkin ollut toisilleen sanottavaa, mutta niiden ehdottomasti samoilla radoilla kulkemiseen ei ole ollut pakkoa. Ne ovat voineet vaeltaa tietänsä toisista välittämättä, toistensa vaatimuksille huomiota omistamatta. Ja mikä on ollut seurauksena? Poikkeuksia, sanokaamme ehkä lukuisia poikkeuksia huomioon ottamatta, on tuloksena ollut rakennuksia, joissa milloin yksi, milloin taas toinen puoli on joutunut poikapuolen asemaan: taide on syrjäyttänyt käytännön ja käytäntö taiteen vaatimukset, riippuen aina siitä, kumpi puoli on ollut itsekkäämpi ja voimakkaampi. Valitettavan usein on tapahtunut vielä niin, että riittävän kunnioituksen puutteesta paremmin yhtä kuin toistakaan suuntaa kohtaan on syntynyt tekeleitä, jotka kaikissa suhteissa ovat huonoja, arvostelun alapuolella.

(Alkuperäinen artikkeli jatkuu)
Kuva Helsingin kaupunginmuseo


Asuntopula puhutti

Suomen ensimmäiset Rakennus­päivät keräsivät Ostrobotnian taloon Helsingissä yli 500 osanottajaa 7.– 8.11.1919. Tapahtumaan sisältyi paljon erilaista ohjelmaa. Keskeisiä puheenaiheita olivat asuntopulan helpottaminen, rakennustoiminnan vauhdittaminen ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan aiheuttaman usean vuoden hiljaiselon jälkeen sekä työtehon parantaminen ja kustannusten nousun hillintä. Rakennuspäivistä uutisoitiin sanomalehdistössä.