Kävi mahtava tuuri. Sain vuokrattua Suomenlinnasta työtilan. Olin haaveillut paluusta Helsingin edustalla sijaitsevaan entiseen linnoitussaareen siitä lähtien, kun jouduin muuttamaan sieltä pois viisitoista vuotta sitten. Yllättäen sain mahdollisuuden ainakin osittaiseen paluuseen, enkä miettinyt hetkeäkään, kun Susisaaren perukoilta, entisestä armeijan varustevarastosta, vapautui 83-neliöinen vasta remontoitu avara tila. Tiesin heti, että tässä se on. Tämä on minun paikkani, missä saan rauhan ja vapauteni.

Hassua sinänsä puhua vapaudesta, sillä rakennus jossa työtilani sijaitsee, on toiminut aikanaan myös pahamaineisena vankilana. Siellä on ollut parhaimmillaan, tai pahimmillaan, noin 500 vankia kolmessatoista suuressa sellissä, ja ymmärtääkseni työtilani on toiminut sekin ryhmäsellinä. Vieressä sijaitsee Tullimuseo ja siellä on lattiaan teipattuna alue, jossa 1800-luvun puolivälissä sijaitsi Suomen pahimman sarjamurhaajan Juhani Aataminpojan selli. Hänet oli muurattu pieneen selliinsä, jossa ei mahtunut edes makuulle. Vain pieni luukku mahdollisti laskiämpärin ja ruokien siirtämisen sisään ja ulos. Ihmiset kävivät pällistelemässä murhamiestä kuin sirkuseläintä sen puolentoista vuoden ajan, minkä Juhani Aataminpoika sinnitteli hengissä.

Aloitin työskentelyn kaari-ikkunoin varustetussa, noin metrin paksuisten kiviseinien vuoraamassa avarassa tilassa vuoden alusta, jolloin saaressa oli kylmää, pimeää, märkää ja tuulista. Tullimuseo on auki vain kesäaikaan, eikä viereisen taidekoulu Maan tiloissa käynyt sielläkään ketään. Oli autiota ja hiljaista, ja kieltämättä vähän pelottavaa. Aina alakerran wc-tiloissa käydessäni mielikuvitukseni lähti villiin laukkaan. Ajattelin, että jos jossakin kummittelee, niin täällä. Onhan kurtiini Hamilton-Polhem traagisen historiansa ohessa eräs Helsingin vanhimmista rakennuksista. Rakennustyöt aloitettiin vuonna 1753 ja saatiin päätökseen 1777.

Hieman makaaberi tunnelma sopii kuitenkin hyvin luonteelleni. Olen aina uinut psykologisesti syvissä vesissä ja ollut viehättynyt synkistä aiheista. Olihan isänikin rikosjuristi ja toimin nuorena jopa hänen sihteerinään. Monet tosielämän murha- ja väkivaltajutut tulivat tutuiksi. Kun haahuilen yksin työtilassani, saatan aistia paikkaan liittyviin tapahtumiin yhdistyviä tunnelmia, energioita, vaikken mikään meedio olekaan. On hämmentävää katsella rakennuksen edustalla olevalle isolle kentälle, jossa vanhoissa valokuvissa seisoo satapäinen joukko punavankeja, ja nähdä samaisella kentällä nyt lasten leikkivän helmikuisessa auringonpaisteessa. Aikakerrokset lomittuvat kiehtovasti toisiinsa, vaikka paikan menneisyyteen liittyykin paljon ahdistusta ja surua.

Kun kevät saapuu ja valon määrä lisääntyy entisestään, muuttuu myös tunnelma Susisaaren perukoilla yhä vain positiivisemmaksi. Kesällä onkin sitten jo vilskettä. Uskon myös, että alkuvuoden sysimustat päivät kummitusmaisissa tunnelmissa tuntuvat todella kaukaisilta ja epätodellisilta.

Mutta onneksi tulee uusi talvi. Ja pimeys ja rauha. Tulee aika, jolloin saan taas olla saaren eteläisessä kärjessä yksin. Ellei sitten joku kaukainen sielu menneisyydestä tule minua yllättäen tervehtimään.

Katariina Souri on kirjailija, kolumnisti ja kuvataiteilija.