Vanhaa taloa remontoidessani­ ­inspiroidun mutkattomista rakenteista ja materiaaleista, joiden irrottaminen ja korjaaminen käyvät niin vaivattomasti. Naulattua saha­tavaraa irti kiskoessani mietin sitä 100 vuoden takaista kirvesmiestä, joka tätä on asetellut ja hakannut kiinni. Sen jälkeen tietysti mietin itseäni ja muita aikalaisiani luomassa tulevaisuuden rakennushistoriaa.

Luulen, että tulevaisuuden remontoija ei ole yhtä kiitollinen, kun vastassa on ruuveilla kiinnitettyä levytystä, liimattua muovimattoa ja teräsbetoniin upotettua viemäriputkea. Talotekniikan uusiminen pakottaa purkamaan osan taloa. Jätettä syntyy rekkakuormallinen.

Oikeastaan tätä voidaan tulevaisuudessa pitää aivan törkeänä munauksena. Kyseessähän ei ole ainoastaan työmäärän ja kustannusten, vaan myös ympäristökuorman kasvattaminen.

Ihmisen aikajanan rajallisuus, materiaalien ja tekniikan nopeasyklinen uudistuminen ja oman aikamme kuluttajamentaliteetti ovat ehkä sumentaneet meiltä vastuumme. Hyväksymme sen, että rakennuksille joudutaan tekemään laajoja peruskorjauksia muutaman vuosikymmenen välein. Teemme suunnittelu- ja rakennusvaiheessa hyvin vähän tulevien muutosten ja korjausten helpottamiseksi, emmekä vakavasti ota huomioon niiden ympäristökuormia maailman mittakaavassa.

Rakennusten on kestettävä käytössä satoja vuosia. Kymmenissä vuosissa korjauskelvottomiksi käyville kertakäyttörakennuksille ei ole sijaa nykymaailmassa eikä varsinkaan tulevaisuudessa. Ei myöskään sellaisille pitkäikäisemmille rakennuksille, joiden tekniikkasaneeraus vaatii runsaasti sisustuksen ja rakenteiden purkutyötä.

Jos haluamme vastuullisesti tuottaa pitkäikäistä rakennuskantaa, olisi kaiken kuluvan ja säännöllistä uusimista vaativan oltava rakennuksesta irrotettavissa ja korvattavissa siististi ja vähällä vaivalla. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että lvi-tekniikkaa ei lainkaan upotettaisi ummistettaviin rakenteisiin. Tulevat huollot ja peruskorjaukset olisi käytännössä suunniteltava mahdollisimman huolellisesti jo osana uudishanketta.

Myös poikkeaville kosteustilanteille herkkien rakenteiden optimistinen suunnittelu saattaa katkaista rakennuksen käyttöiän liian lyhyeen. Pitkäikäistä rakennusta suunniteltaessa riskirakenteen käsitettä olisi laajennettava nykyisestä. Sellainen rakenne, joka voi inhimillisen mokan tai hiukan harvinaisemman luonnonilmiön seurauksena altistaa rakennuksen massiivisille vahingoille, pitäisi hylätä jo työpöydällä.

Uskon myös, että kosteat tilat voitaisiin rakentaa jollakin aivan uudenlaisella periaatteella niin, että niitä ei jouduttaisikaan uusimaan raskaasti 30 vuoden välein.

Miksi tähän ideaaliin ei sitten ole vielä päästy?

Ihanne-elinkaarirakennuksen suunnittelu on aivan ylivoimainen tehtävä, jossa nykyiset normaalit ajattelutavat, rakentamisen käytännöt ja tekniset järjestelmät pitäisi kääntää ympäri ja keksiä uudelleen. Uskon silti, että mikäli rakennuksen koko elinkaaren päästöttömyys ja ylläpidon taloudellisuus voidaan kytkeä kiinteistönomistajien intresseihin, vie kehitys askel kerrallaan juuri tuohon suuntaan.

Heitän tähän erään mahdollisesti nopean­kin muutoksentekijän yllättävältä suunnalta eli deus ex machina: kehittyneet tekoäly­algoritmit saattavat tulla laajasti mukaan suunnitteluun ja tuotantoon.

Kirjoittaja on RKL:n Vuoden Nuori Rakennusinsinööri AMK 2020, joka toimii monipuolisesti kiinteistöjen ylläpidon ja rakennuttamisen alalla.