KATARIINA SOURI

Olen päättänyt pistää Sipoossa sijaitsevan hirsitaloni myyntiin. Se on toki ollut viimeisten kymmenen vuoden aikana myynnissä pariinkin otteeseen. Tunnesidettä paikkaan, jota on ollut itse rakentamassa, on vaikea katkaista. Ja kun ison kiinteistön myyminen on viime vuosina ollut vähintäänkin haastavaa, niin on ollut helppo perääntyä. Paikkakin on sen verran erikoinen, etteivät kaikki sen todellista arvoa ymmärrä. Monet haluavat uutta ja kiiltävää, eivät taloa, joka on rakennettu 10 vuotta sitten, mutta näyttää 100 vuotta vanhalta.

Nyt en enää pyörrä päätöstäni. Kiinteistö ansaitsee omistajan, joka jaksaa ja osaa pitää rakennukset ja suuren tontin kunnossa. Omistajan, joka kykenee hyödyntämään kaikki paikan tarjoamat mahdollisuudet. Nyt meitä on täällä kolme naista, kaksi remonttitaidotonta aikuista ja yksi omiin maailmoihinsa kadonnut teini. Stressi huolto-, piha- ja remonttitöistä painaa jatkuvasti päälle. Keittiö uusittiin kesällä ja tontilta kaadettiin valtava määrä puita. Pihaakin kunnostettiin, mutta sitten tuli muita kiireitä. Kesän lopulla pujo rehotti jälleen joka paikassa. Kallis bensakäyttöinen raivurikin on hankittu, mutta eihän vehkeeseen uskalla edes koskea.

Miten luopua paikasta, joka on niin rakas, että ajatuskin muutosta puristaa rintakehän kasaan? Miten jättää taakseen tutut sienestys-, marjastus- ja lenkkeilymaastot? Miten irrottautua henkisesti kodista, muistoista ja omasta unelmasta, josta loputtomien käänteiden ja valtavan uurastuksen jälkeen tuli aikanaan vihdoinkin totta?

Sanotaan, että on syytä varoa sitä mitä toivoo, sillä toiveet saattavat toteutua. Oma toiveeni toteutui. Sain mahdollisuuden suunnitella ja rakentaa itselleni ja perheelleni unelmieni kodin. Mutta samalla sain niskaani valtavasti vastuuta ja huolia, liian paljon tilaa yllättäen pieneksi käyneelle perheelle. Nyt haluaisin vain jotakin kompaktia ja yksinkertaista, helppoa ja huoletonta. Haluan kodin, josta teini pystyy liikkumaan ilman, että on jatkuvasti riippuvainen autokyydeistä, paikan, josta me kaikki voimme sukkuloida omiin menoihimme ilman, että jokainen siirtymä vaatii valtavia aikataulullisia ja logistisia järjestelyjä. Haluan vain vähän sumplimisia. Vain vähän tilaa. Vain vähän tavaraa. Vain vähän vastuita. Vain vähän laskuja.

Vähemmän on enemmän, sanotaan. Itse olen ollut aina runsauden kannalla, mutta lähes puoli vuosisataa elettyäni olen oppinut, että stressi on niin henkisen kuin fyysisenkin hyvinvoinnin pahin vihollinen. Elämän ei tarvitse olla helppoa, mutta ei sen myöskään tarvitse olla kohtuuttoman raskasta ja vaativaa. Joskus on kyettävä luopumaan turhasta taakasta, jotta pääsee eteenpäin. Ehkä keski-iän taitekohta on juuri se kulminaatiopiste, jossa haluaminen muuttuu tarpeeksi päästää irti. En tiedä, miten tulen irtipäästämisessä onnistumaan, mutta uskoisin että kiinteistön myynti kestää oman aikansa niin, että ehdin kyllä sopeutua ajatukseen muutosta. Yhtälö on haastava, muttei kaiketi mahdoton. Tuskin on muuta keinoa kuin heittäytyä prosessiin ja luottaa, että elämä heittää eteen uusia mahdollisuuksia, joihin tarttua.

 

Katariina Souri on kirjailija ja kuvantekijä, joka asuu ja työskentelee Sipoossa.