KATARIINA SOURI

Asun Sipoossa keskellä metsä- ja peltomaisemaa. Tonttini rajalta alkaa suurehko metsäalue, jonne olen tallannut kaksi kilometriä pitkän polun. Maasto on vaihtelevaa: synkkiä siimeksiä, valoisia aukioita, jyrkkiä kalliorinteitä ja upottavaa kosteikkoa. Lenkkipolun loppupäässä, loivan kalliorinteen päältä avautuu kaunis näkymä.

Pysähdyn päivittäin kallion laelle hiljentymään. Jostain syystä koiratkin malttavat rauhoittua, ja jatkuva höseltäminen lakkaa.

Huohotan ensin hengästyneenä lenkin jäljiltä ja katselen, miltä latvustojen yllä lepäävä taivas näyttää. Mihin muotoon pilvet piirtyvät, kuinka selkäni takaa idästä suuntautuva valo lankeaa. Vähitellen hengitykseni tasaantuu, ja hiljaisuus laskeutuu maiseman ylle.

Kuuntelen luontoa, lintujen viserrystä ja tuulen huminaa. Joskus koira haukahtelee jossain. Tuulen suunnasta riippuen saatan kuulla etäältä moottoritien kohinaa. Toisinaan rauhaani häiritsevät metsätyökoneet ja moottorisahat, rysähtäen kuolemaan kaatuvat puut. Metsästysaikaan saatan kuulla ajomiesten huutelua, kiväärin pauketta. Se tuntuu erityisen ikävältä, metsästäjät kun ampuvat hirvi- ja peurakavereita, joita olen kohdannut metsässä tarpoessani. Mutta yleensä äänimaailma on levollisen hienovaraista.

Kun hengitykseni on tasaantunut, suljen silmäni, ja vähitellen kaikki äänet sulautuvat sisäiseen hiljaisuuteen. Saavutan hetkeksi täydellisen rauhan.

Kun muutaman minuutin päästä avaan silmäni, näyttää maisema muuttuneen. Ei kauniimmaksi, mutta merkityksellisemmäksi. Se, minkä olen nähnyt aiemmin arkisena ja tavanomaisena, muuttuu monikerroksiseksi ja selittämättömällä tavalla ihmeelliseksi.

Erään kerran huolten keskellä syntyi ajatus pysyvyydestä: tämä kallioinen paikka tässä, tämä kohta planeetallamme, on ollut olemassa viisi miljardia vuotta. Maisema on epäilemättä muuttunut melkoisesti, mutta paikka kallion laella edustaa ensisijaisesti pysyvyyttä.

Luonnon koskemattomuus tuo tunteen ikiaikaisuudesta. Tämä on ”aina” ollut ja tulee ”aina” olemaan. Tämä maisema ei ole riippuvainen arjen huolista eikä maailman murheistakaan. Kun seison siinä kallionlaella, elän vain käsillä olevaa hetkeä, ja siinä hetkessä kaikki on hyvin.

Sama ikiaikaisuuden kokemus saattaa vallata mielen, kun katselemme jotain todella vanhaa ja vaikuttavaa rakennelmaa. Mieleen livahtaa väistämättä myös ajatus ajallisuudesta, jonkin alkamisesta ja loppumisesta. Ainakin itse ryhdyn miettimään kuolemaa, ihmisiä jotka ovat monumentit rakentaneet, ja lukemattomia historian kerrosten alle jääneitä ihmisiä, joiden elämään ne ovat vaikuttaneet.

Siellä missä ihminen ryhtyy muokkaamaan merkityksellisesti maisemaa – rakentamaan mahtavia pyhättöjä, palvontapaikkoja, monumentteja tai muureja – ihminen omaa mahtavuuttaan ilmentäessään tuleekin samalla alleviivanneeksi omaa pienuuttaan, aikaan sidottua haurauttaan ja kaiken hetkellisyyttä. Vain koskematon luonto voi viedä meidät ikuisuuden äärelle, sinne missä ihmisenä oleminen sulautuu osaksi kaikkeutta.

Katariina Souri (ent. Kata Kärkkäinen) on kirjailija ja kuvantekijä, joka asuu ja työskentelee Sipoossa.