KATARIINA SOURI

Olen monesti kironnut Sipoossa sijaitsevaa kiinteistöäni. Turhan monta rakennusta, liian paljon tilaa. Tonttikin stressaavan suuri, vaikka suurin osa siitä on luonnontilassa. Työtä ja vastuuta on joka tapauksessa paljon. Mitä useampi katto, sitä enemmän on huolia. Niinhän se sanonta kuuluu, vai liittyikö se sittenkin avainten määrään?

Olenkin alkanut haaveilla vastuuvapaasta elämästä. Kunhan yläasteen aloittanut tyttäreni on täysi-ikäinen ja koiristakin aika jättää, niin sitten olen vapaa touhuamaan mitä tahansa, taiteilija kun voi tehdä töitä lähes missä tahansa.

Haaveissani omistan pienen asunnon Helsingin keskustassa ja käytän valtaosan ajasta matkustamiseen. Kaupunkiasunnon vaihtoehdoksi kävisi myös oma pieni saari jossakin Paraisten suunnalla. Tuskinpa siinä hirveästi olisi hoitamista; pienessä mökissä ja avomeren äärellä sijaitsevassa kallioisessa tontissa.

Mutta puolet vuodesta olisin täysin vapaa seikkailemaan kaukomailla tai Etelä-Euroopassa. Ja voisin hetkeksi asettuakin; vuokrata asunnon milloin mistäkin, kuukaudeksi tai pariksi, vaikka puoleksi vuodeksi, jos siltä tuntuu. Sehän olisi ihanaa.

Mielessä on käynyt myös ajatus asuntoautosta. Mitä jos lähtisi kiertämään omalla autolla ympäriinsä. Tuntuisiko se vapaudelta vai olisiko ainoastaan stressaavaa?

Jotakin tuntumaa sain asiaan, kun vuokrasimme tänä kesänä puolisoni kanssa viikoksi valtavan kokoisen Hymerin, otimme mukaan tyttäreni ja yhden koiristamme ja matkasimme halki Keski-Suomen ylös Vaasan korkeudelle ja sieltä rannikkoa pitkin alas. Oli muuten aika hiljaista.

Juuri alkaneet olympialaiset olivat ehkä autioittaneet teitä ja matkakohteita. No, mikäs siinä, en ole koskaan tykännyt ruuhkasta. Silti tunnelma oli toisinaan haikea ja jopa hieman masentava, mutta otimme reissun seikkailun kannalta. Selviämistaisteluksi se muuttui siinä vaiheessa, kun jäimme jumiin leirintäalueen pehmeäksi vettyneelle nurmelle ja tarvitsimme vetoavuksi traktoria.

Lomamatkan viimeisen yön vietimme Lahden lähellä sijaitsevan huoltoaseman parkkipaikalla, vaikka sallittu pysäköintiaika oli viisi tuntia. Täytyy myöntää, että oli hieman orpo olo, kun kuunteli sitä lauantaiyön trafiikkia ja tihrusti ikkunasta muutaman humalaisen horjumista valtavalla sateen kastelemalla asvalttikentällä, mainosvalotaulun tasaiseen rytmiin vaihtuvassa välkkeessä. Pyörin rauhattomana sängyssä kylmänkosteissa lakanoissa ja tunsin lievää turvattomuutta, pikemminkin henkistä kuin fyysistä, ja kaipasin takaisin kotiin, Sipooseen.

Oma vapautensa se on täälläkin, omalla tontilla, tilavissa taloissa. Kirjoitin aikanaan kirjan nimeltä Vangitse minut vapaaksi. Ja niin kai se on, että vapautta ei voi kokea ilman rajoja ja vastuuta. Tai ainakin tunne vapaudesta ottaa monia muotoja. Omalla kohdallani henkinen vapaus vaatii paljon tuttua rauhallista tilaa, rutiineja ja samojen asioiden toistoa. Silloin luova ajattelu pääsee valloilleen ja sitä kokee sellaista kokonaisvaltaista rajattomuutta, jota ei sinne tänne sinkoilemalla voi koskaan saavuttaa.

Katariina Souri (ent. Kata Kärkkäinen) on kirjailija ja kuvantekijä, joka asuu ja työskentelee Sipoossa.