Vuosisadassa ovat rakennushankkeessa osapuolten tehtävät ja vastuut muuttuneet jatkuvasti. Rakennusmestareiden rooli tässä kehityksessä on ollut merkittävä.

Itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä rakennustoiminnan harjoittaminen oli pääasiassa rakennusmestareiden käsissä työnjohdon ja rakennussuunnittelun ohella.

Työmaalla kehitys näkyi aluksi uusien ammattiryhmien ja aliurakoitsijoiden syntymisenä ja sotien jälkeen rakennustuoteteollisuuden roolin vahvistumisena. 1960-luvulle asti kehitys keskittyi uusiin rakennusmateriaaleihin ja koneellistamiseen, mutta työolosuhteiden ja työturvallisuuden paranemista saatiin odotella.

Mestariurakoitsijat yrittäjien kärkeä

Yritystoiminnan kasvulle rakennusalallakin antoi vahvan sysäyksen vuoden 1879 elinkeinovapauslaki. Vuosisadan vaihteessa avoimen huutokaupan sijaan pyydettiin julkisissa urakoissa jo nykyrakennuttajien tapaan kirjallisia ja suljettuja tarjouksia, jotka avattiin yhtä aikaa.

Yksi merkittävä kehitysaskel urakoinnissa otettiin vuonna 1907, kun Rakennusmestarien Keskusliitto kokosi ensimmäiseen matrikkeliinsa parikymmentä rakennusliikkeinä toiminutta yrittäjää.

Työnjohtajat olivat kokeneita ammattimiehiä, kunnes vuonna 1911 aloitettu kolmivuotinen koulutus alkoi tuottaa rakennusmestareita. Vasta vuoden 1917 rakennusjärjestys määräsi työmaalle maistraatin hyväksymän työnjohtajan rakennettaessa ”kivitaloa, joka on yhtä kerrosta korkeampi tai jonka alle kellari tehdään”.

1800-luvulla perustettiin Rakennusmestariyhdistyksiä, jotka ohjasivat myös työnantajatoimintaa. Mestarikunta korosti ”työnjohtajan oikeutta ottaa itse työväkensä, mihin ei isäntien ja ylempien työnjohtajien pitäisi sekaantua”.

1920-luvulla syntyneet suuret rakennusliikkeet Otto Wuorio, Juho L. Aalto, Oskari Vilamo ja Lauri Reitz olivat keskeisessä osassa pääkaupunkimme rakentamisessa.

Välittömästi sotien jälkeen olot olivat sekavat. Suuri osa rakennustöistä teetettiin laskutyönä, mutta 1947 alettiin tehdä taas urakkasopimuksia. Kun rakennusmestariurakoitsijat olivat pitkälti keskittyneet asuntorakentamisessa gryndaamiseen, oli Aravan perustaminen 1949 heille tärkeää.

Työmaiden koneellistamisessa olivat mestarit hyvin mukana, ja olivat edistyksellisesti 1953 perustamassa konevuokraamoa. Rakentajain Konevuokraamo Oy:n toimintaa jatkaa nykyisin Cramo Oy -niminen menestyvä pörssiyhtiö.

Työturvallisuus yritysten kilpailukeinoksi

Oikeastaan vasta 1950-luvulla työturvallisuuteen kiinnitettiin rakennusalallakin huomiota. Tapaturmantorjuntatyö pyrittiin saamaan kaikkien rakentajien kunnia-asiaksi, eikä sälyttää yksin työnjohdon kannettavaksi. Työmaalla vastaavan mestarin vastuulla oli toki se, että noudatettiin rakennustyötä koskevia lakeja ja asetuksia, mutta aliurakoitsijoiden työntekijöiden osalta valvontavelvollisuus katsottiin kuuluvan heidän omalle työnjohdolleen.

Uusi työturvallisuuslaki, jossa oli erikseen mainittu rakennustöille ominaisista putoamis- ja liikennevaaroista, astui voimaan vuoden 1959 alussa. Todellinen parannus työturvallisuuteen saatiin 1973, kun työsuojeluhallitus perustettiin sekä työsuojelun valvontalaki astui voimaan ja työmaille saatiin omat työsuojeluorganisaatiot.

Kun 90-luvun alun laman haitoista oli tuskin päästy, toteutui kesäkuussa 2000 turmiollinen rakennusmestarien amk-koulutuksen lopettaminen. Mestarikunta oli yksin puolustamassa koulutuksensa jatkamista muiden henkilöjärjestöjen antaman tuen ollessa vähäinen. Virhe korjattiin 2005, mutta koulutuksen keskeytys ehti aiheuttaa nykyisen työnjohtajapulan.

Tulevaisuudessa rakentamisen kehitykseen vaikuttavat erityisesti yhteistoiminnalliset urakkamallit ja digitalisointi, joka muuttaa työjohdonkin rutiineja.

Digitalisoinnin ja tietokoneiden alkuaskeleista 1980-luvulla Ari Angervuori muistelee:

”Niiden uutuusarvoa kuvaa se, että sain kiukkuisia kommentteja, kun työmaakopissa ei voitukaan tietokoneen kuvaruudulta seurata Kirvesniemen Sarajevon kultahiihtoja.”

 

Teksti Risto Pesonen, kuva Helsingin kaupunginmuseo
Koottu Risto Pesosen Rakentajain Kalenteri 2017:n artikkelista ja useista muista lähteistä