Vähäpäästöisen rakentamisen vaatimukset ovat tuttuja aikamme työmaille. Hiilineutraalius, hiili­pihiys ja hiilijalanjälki vilahtelevat termeinä sujuvasti mestarikielessäkin, ja kestävän kehityksen periaatteet ohjaavat uusia rakennushankkeita jo lähes poikkeuksetta.

Rakentamisen hiilijalanjäljen pienentämiseen on useita keinoja. Innovatiivisilla tuotteilla ja hyvällä logistiikalla saadaan työmaan päästöjä nopeasti alas, ja käytönaikaisten päästöjen vähentämiseen on kekseliäitä energiaratkaisuja. Tulevat rakennukset suunnitellaan valmiiksi pitkäikäisiksi hyvällä huollettavuudella ja muunneltavuudella – ja purettaessa mahdollistetaan osien uusiokäyttö.

Sen sijaan olemassa olevan rakennuskannan materiaalinen hyödyntäminen ei ole niin yksinkertaista kuin juhlapuheissa. Yksi kiertotalouden toteutumisen hidasteista on poikkeavat standardit. Kuinka varmistetaan käytetyn rakennusosan terveellisyys tai turvallisuus? Kuka dokumentoi, kuka vastaa, kuka vakuuttaa? Pienemmässä mittakaavassa rakennusten käyttökelpoisia osia on kierrätetty aina. Niukkuudessa ei ole varaa hukkaan; kiertotalous rakentamisessa onkin paluu talonpoikaisjärjen käyttöön. Vanhemmat mestarit kyllä muistavat aikoja, jolloin tiilet ja laudat putsattiin ja käytettiin uudelleen.

Miten yhdistää vanha tavara uusiin vaatimuksiin? Miten taata kierrätysmateriaalin riittävä saatavuus? Missä säilötään – tai myydään – sata vanhaa ikkunaa? Näitäkin pohditaan juuri nyt, kun purkamisen kierto­talous on ajankohtaista. Ympäristöministeriössä on paraikaa luonnosvaiheessa rakennuksen materiaaliseloste, joka tehostaa rakennuksen osien kiertoa. Myös tarve kierrätysosaamiselle on suurta: RKL:n, RIA:n, Rakennus­tiedon ja Metropolian toinen kiertotalous­webinaari houkutteli yli 300 osallistujaa.

Keskustelu vanhan rakennuksen kohtalosta ei saisi jäädä vain tekniselle tai taloudelliselle tasolle. Ympäristöarvojen ja kustannusten rinnalla tulisi huomioida rakennuksen kulttuurinen arvo. Sen määrittelyyn ei välttämättä tarvita Museoviraston asiantuntijaa, vaan kulttuurihistorian ymmärrystä. Karuimpana esimerkkinä suojelun puutteesta on ollut Heimolan talon purkamispäätös itsenäisyytemme 50-vuotisjuhlavuonna 1967. Silloin eduskunnan kokoustilana kahden vuosi­kymmenen ajan toiminut, itsenäisyysjulistuk­sen ja kahdet presidentinvaalit todistanut kansanvallan talo sai mennä, kun tontille haet­tiin tehoja.

Kuten Oscar Wilden usein toistettu sanonta kuuluu, kyynikko tuntee kaiken hinnan, muttei minkään arvoa.

Maria-Elena Ehrnrooth

PS. Vuoden 2024 Asuntomessuille Keravalle rakennetaan messutalo ensimmäistä kertaa lähes kokonaan purkujätteestä. Siinä olisi oivallinen opinnäytetyön paikka!