Tuntuu kuin kirkonkylien taajamat eivät koskaan olisi löytäneet omaa tyyliään. Kirkonkylissä on vanhoja yksi- tai kaksikerroksisia puurakenteisia liike- ja asuintaloja, osaksi varsin sopusuhtaisiakin. Sitten on uudehkoja 1960- ja 1970-luvulla rakennettuja elementtilaatikoita ja marketteja sekä 1980-luvun monimuotoisempia liike- ja asuinrakennuksia.

Kuvaa on suuresti muokannut pankkien ja liikeketjujen halu vallata kirkonkylien parhaat ja näkyvimmät liikepaikat 1960-luvulta alkaen. Nyt osa näistä pankki- ja liiketiloista odottaa tyhjinä uutta taloudellista nousukautta ja uudenlaisia tarpeita.

Useimmiten nämä rakennukset eivät sovi yhteen toistensa kanssa, vaikka ne yksilöinä olisivatkin kelvollisia. Tuntuu siltä, että erityisesti kirkonkylien yleisilme on onnistuttu pilaamaan. Siihen ovat syyllisiä niin arkkitehdit kuin rakennusmestaritkin, mutta ennen kaikkea kunnan johtavat virka- ja luottamusmiehet omine kaavoituspäätöksineen.

Maaseudun uudehkot kalkkihiekkatiilistä rakennetut omakotitalot ovat pääasiassa tyyppitaloja, jotka soveltuisivat paremmin kaupunkien kortteleihin kuin irrallisina rakennuksina maaseutumiljööseen. Valkotiiliset tasakattoiset talot ovat ilmeisesti tulleet Suomeen etelänmatkojen yleistymisen myötä matkamuistoina.

Lättähattutalot

Pahimpia sovelluksia näistä ”lättähattutaloista” ovat ns. elintasosiivet komeiden harjakattoisten talonpoikaistalojen kyljessä. Tuskin näitä elintasosiipiä ovat suunnitelleet enempää arkkitehdit kuin rakennusmestaritkaan. Ne ovat syntyneet omistajan ahaa-elämyksinä etelän auringon alla tai ns. naapurikateudesta.

Rakennuslupaviranomaisten olisi tullut evätä rakennuslupa tällaisilta ympäristöönsä sopimattomilta elintasosiiviltä, koska rakennuslain mukaan rakennuksen tulee lujuudeltaan, turvallisuudeltaan, paloturvallisuudeltaan ja kauneudeltaan tyydyttää kohtuulliset vaatimukset.

Miksi sitten vanhat talonpoikaistalon pihapiireineen miellyttävät silmää eniten? Ehkä siksi, että tuo ”talonpoikaisuus” on pitkän kehityksen tulos, jossa tyyli on pelkistynyt klassisen kauniiksi ja malli sopeutunut luonnon puitteisiin.

Suomalainen talonpoikaistalo on taidehistorian näkökulmasta pitkän eurooppalaisen tyylikehityksen suora perillinen, paljon säätyläisempi kuin uskoisi. Siinä yhtyy Hollannin, Baltian ja Ruotsin kautta tullut läntinen tyylivirta Venäjän kautta tulleeseen bysanttilaiseen puuarkkitehtuuriin.

Puu rakennusaineena soveltuukin erinomaisesti maaseuturakentamiseen. Tämän viisauden esi-isämme ymmärsivät. Puuta saadaan maataloudessa omasta metsästä, joten sen käyttöä maaseudun rakentamisessa tulisi kaikin tavoin edistää. Mutta mitä maaseudulla näkeekään: kummallisia teräsrakenteisia tai profiloidulla pellillä pinnoitettuja kalustovajoja, viljavarastoja ja -kuivaamoita jyrkkine, galvanoidusta, kirkkaasta pellistä tehtyine kattoineen.

Muovitötterörivistöt

Kun maanviljelystilaan kuuluviin talousrakennuksiin ei tarvita kaavan ulkopuolella rakennuslupaa, ne on usein sijoitettu epämääräisesti erilleen muista maatalousrakennuksista, häiritsemään näkyvästi maalaismaiseman harmoniaa. Tuota maisemaa eivät myöskään kaunista syyskesällä valkoiset muovitötterörivistöt, jotka hoitavat pellolla rehusuojan virkaa. Vanha pohjalainen lato sopi maisemaan paljon paremmin kuin nämä nykyajan muoviset latojen korvikkeet.

Maaseudun rakennetun maiseman nykyilme on monien tekijöiden summa. Rakennuskulttuuri ei ole pysynyt viljan ja rehun käsittelymenetelmien kehityksen mukana, ja edulliset materiaalit ovat houkutelleet luopumaan perinnäisestä rakennustavasta. Kaupan ja teollisuuden houkuttelu paikkakunnalle on pitänyt rakennuskulttuurin vaatimustason matalalla. Ensimmäistä kiveä on vaikea saada osumaan suurimpaan syylliseen.

Teksti Raimo Joronen, kuva Juha Vuorenmaa

  • Rakennusmestari, rakennusneuvos Raimo Joronen on RKL:n kunniapuheenjohtaja. Kirjoitus on lyhennelmä hänen Turjan käräjillä Isokyrössä 12.8.1995 pitämäänsä alustukseen.
  • Kirjoitus on ajankohtainen edelleen, sillä muun muassa Katariina Souri otti kantaa lähes samaan asiaan kolumnissaan 4/2015
  • Lue Katariina Sourin kolumni