Kellarillisen ulkoseinän korjaustyö alkaa aina ulkopuolisen kosteusrasituksen vähentämisellä.

Ennen sotia ja sotien jälkeen rakennettiin runsaasti taloja, joiden kellarikerros oli osittain maan alla. 1940 – 1960-­luvuilla kellarikerrosta käytettiin varastona ja perunakellarina, ja ovet erottivat kellarin asuintiloista. Kellareissa oli siis jo luonnostaan runsaasti mikrobeja tilojen käytönkin perusteella. Tiivis porrastila ja väli­ovet yleensä estivät ilmavirtaukset asuintilojen puolelle.

Tavanomaista oli, että sokkeli eristettiin ulkopinnasta bitumisivelyllä. Bitumisivelyn keskimääräinen elinkaari on noin 30 vuotta. Maan kosteudesta johtuva kellarin seinien kastuminen tapahtuu vuosien kuluessa.

Ns. rintamamiestalojen kellarikerroksia ryhdyttiin muuttamaan asuintiloiksi 1970-luvulta alkaen, koska asuinkäyttöön haluttiin mahdollisimman paljon tilaa. Toki ajateltiin myös, että kellaritilojen asumiskäyttöön ottaminen nostaa kiinteistön arvoa myyntitilanteessa.

Kellarikerrosten muutostöissä asuintiloiksi tehtiin lukuisia vääriä ratkaisuja, koska ei ollut tietoa siitä, miten rakenne oikeastaan toimii.

Korjaustöissä ei tiedostettu ulkopuolisen kosteusrasituksen merkitystä ja rakenteen bitumisivelyn ikääntymistä. Lisäksi sen ajan ohjeiden mukaan suositeltiin lämmöneristeen rakentamista seinien­ sisäpintaan.

RT-ohjekortissa vuodelta 1961 (RT-ohjekortti 813.511 ”Kellarin seinä betonireikätiilestä”; piirroskuva alla.) on esitetty seuraavanlainen kellarin seinärakenne. Huomaa, että tässä kortissa on merkitty salaoja, pystysalaojakerros, sokkelin bitumi­sivelyeristys ulkopintaan ja ­anturan alta vedenpoistoreikä salaojajärjestelmään.

RT-kortissa 813.511 vuodelta 1961 on periaate­leikkaus kellarin betonireikä­tiiliseinästä. (Kortti korvattu 1993.)

Uudisrakentamisessa oli 1970 – 1990-luvuilla ohjeet siitä, että osittain tai kokonaan maan alle jääviin seiniin voitiin rakentaa lämmöneristyskerros rakenteen sisäpuolelle. Ulkopuolen kosteuden- ja vedeneristykseen ei kiinnitetty riittävästi huomiota.

Tyypillistä myös oli, että kellarikerroksen ja asuinkerroksen välinen ovi poistettiin, jolloin tiloista pääsi ilmavirtausten ja lämpö­tilaerojen vuoksi esteettä ilmaa ja sen mukana hajuja ja epäpuhtauksia rakenteista.

Tyypillisen 1940 – 1950-lukujen rintamamiestalon kellarikerroksen ulkoseinässä on ns. kuorimuuraus eli rivinteerausmuuraus. Kuorimuurauksen ja perusmuurin välissä oli ilmaväli, huokoinen puukuitulevy, villaa tai Toja-­levyä ­(sementtipuulastulevy). Kuorimuurauksen ja perusmuurin väliin on yleensä aina muodostunut mikro­bikasvustoa.

Vuonna 1952 rakennetussa talossa kellarin seinässä oli käsin tehtyä mineraalivillaa. Eristeen molemmilla puolilla oli kreppipaperi.

Vielä vuonna 1993 voimassa olleen RT-ohjekortin (RT-kortti ­81-10524 ”Pientalon perustukset ja alapohjan liittymät”, 1993 (korvattu 2005) mukaan kellarin seinärakenteen sisäpuolelle voi rakentaa lämmöneristyskerros puukoolauksin ja levytyksin.

Ulkopuolisiin vedeneristyksiin ei pääsääntöisesti kiinnitetty huomiota. Rakenteisiin syntyi melko nopeasti vaurioita.

Kokemukseni mukaan kellarin seinän sisäpuolelle tehdystä koo­lauksesta ja eristyksestä löytyy ­aina mikrobivaurioita.

Korjausrakentaminen

Kellarillisen ulkoseinän korjaustyö alkaa aina kosteutta aiheuttavan syyn poistamisella eli ulkopuolisen kosteusrasituksen vähentämisellä.

Tavanomaisin tapa on kaivaa rakennuksen vierustat auki, uusia rakennuksen salaojitus, kellarin seinän ulkopuolinen vedeneristys ja lämmöneristys sekä uusia kattovesien ohjaus ja maanpintojen kallistus.

Kellarin seinän eristyksen rakentaminen seinän ulkopintaan. Eristelevyn päällä on peltilista.

Joissain tapauksissa ulkopuolelle ei ole voitu rakentaa eristystä, esimerkiksi silloin, kun kellari ulottuu vain osittain rakennuksen alle. Näissä tapauksissa on jouduttu rakentamaan erillinen tuulettuva tila maata vasten olevaan seinärakenteeseen ja varustaa se alipaine­tuulettimella. Vaihtoehtona on käyttää tähän tarkoitukseen soveltuvaa diffuusioavointa lämmöneristysjärjestelmää esim. kalsiumsilikaattilevyä.

Mikäli seinärakenteen kosteuslukemat eivät nouse korkealle ja rakenne saadaan salaojitettua ja hyvin rakenteen sisäpuolelta (lattiarakenteen alta), voidaan seinään tehdä vesihöyryä läpäisevä pinnoite, jolloin seinä pääsee kuivumaan sisäänpäin.

Kellarin seinän eristyksen rakentaminen seinän ulkopintaan. Eristelevyn päällä on peltilista.

Kellarillisten tilojen seinien lämmöneristystä korjataan myös liimaamalla uretaanieristelevy kellarin betoniseinään. Liimaustyö on vaativaa, koska eristelevyn ja betonin väliin ei saa jäädä ilmataskuja. Aina on ensin huolehdittava kellarin seinään kohdistuvan ulkopuolisen kosteusrasituksen vähentämisestä.

Kellarillisten rakennusten salaojitustyön yhteydessä pitää aina ottaa huomion kellarin seinärakenteen kosteustekninen toimivuus. Oman näkemykseni ja kokemukseni mukaan RT-ohjekortissa vuodelta 1999 (RT-kortti 80-10712, 1999; piirros­kuva oik.) on hyvä ohje rakennuksen salaojitustyöstä ja sokkelin eristämisestä. Tämän ohjeen mukaan kellarin seinien lämmöneristys rakennetaan seinän ulkopuolelle.

Kellarin betoni- tai muuratut ­rakenteet pysyvät tällä korjaus­tavalla lämpiminä eikä rakenteen ­sisään pääse syntymään kondensoitumista.

Vuoden 1999 RT-kortin 80-10712 piirroksen selostustekstissä todetaan, että kellarin ­seinän ja lattian sisäpuolinen lämmöneristys verhouksineen voidaan purkaa ja korvata ulkopuolelle asennettavalla lämmöneristyksellä.

Teksti Rakennusmestari, RTA Marit Sivén, Matti Eklund Oy, kuvat Rakennustieto