Mestari & insinööri -lehdessä 4/2016 oli Timo Nurmen laatima hieno ja omakohtainen juttu ”Harjannostajaiset – katoava kansanperinne?”. Aiheen innoittamana haluan jatkaa aiheesta hieman historiallisesta näkökulmasta. Tietoa asiasta on aika vähän saatavilla, joten kirjoitukseni pohjautuu neljän rakentajasukupolveni keräämään perinnetietouteen.

Harjannostajaiset ovat yksi viidestä talonrakennustyömaan juhlamerkkipaaluista. Ensimmäinen on toki ehdollinen alkupaukku, toinen myös ehdollinen pohjan tervajaiset, kolmas peruskiven muuraus, sitten harjannostajaiset ja lopuksi talon vihkiminen.

Kaikkien juhlien järjestäjänä toimii talon omistaja, siis rakennuttaja tai rakennushankkeeseen ryhtyvä. Talon vihkiminen tapahtuu usein ajankohtana, jolloin työmaan porukka on jo muualla, eikä tilaaja siten välttämättä tavoita talon todellisia tekijöitä, vaikka ehkä haluaisikin. Harjannostajaisissa työmaavahvuus on karkeasti ottaen suurimmillaan, joten juhlien merkitys korostuu ja on myös näistä neljästä juhlista ehkä tunnetuin.

Harjannostajaisia on vietetty suomalais-ugrilaisten kansojen alkuajoista lähtien. Alkukansat myös rakensivat itselleen usein harjakattoisia taloja. Tietämys kansojen rakennuskulttuurista ajoittuu suunnilleen ajanlaskumme alkuaikoihin eli yli kahdentuhannen vuoden taakse.

Talon rakennusvaiheen tultua harjakorkeuteen nostettiin rakennukseen harjahirsi eli kurkihirsi paikoilleen usein heimon tai kylän tai muun yhteisön asukkaiden yhteisvoimin. Talon isännällä oli tapana naulata puunauloin kurkihirsi paikalleen. Koko päivä oli juhlaa, ja kun viimeinen naula oli lyöty, silloin juhlittiin harjannostajaisia.

Juhlat toteutettiin tuolloin suunnilleen seuraavasti: Ennen kurkihirren asentamista oli talo jo koristeltu ja sisätiloihin tuotu koristekasveja. Niiden tarkoitus oli koristaa sisätilat. Ne olivat osa huoneen kalustusta pitemmänkin aikaa, mutta lisäksi tarkoituksena oli karkottaa pois huonot henget talosta.

Lasimurskaa

Kun viimeinen naula oli lyöty kurkihirteen ja isäntä saatu alas katolta, hänelle ojennettiin lasinen puteli, leili tai lasinen kippo, joka oli täytetty vahvalla viinalla. Viinan tarkempi koostumus ei ole tiedossa, mutta sen sanotaan olleen vahvaa.

Isäntä otti ensimmäiset, toiset ja ehkä kolmannetkin ”paukut”. Häntä ylistettiin talon rakentamissaavutuksistaan ja nostettiin ja kannettiin meluten, ylistäen ja huutaen kolme kertaa talon ympäri vastapäivään. Tämän jälkeen hänet asetettiin talon pääoven edustalle selin rakennukseen päin. Muu väki odotti jännittyneenä seuraavaa tapahtumaa.

Enemmän tai vähemmän humaltuneena isännän oli heitettävä tuo puteli, lasinen leili tai kippo olkansa yli taaksepäin ja yli koko rakennuksen.

Mikäli juoma-astia ei mennyt rikki, se oli huono juttu, mutta jos lasit murskaantuivat talon toiselle puolelle, tuotti se talon tulevaisuudelle hyvää onnea. Onkohan tuosta tempusta jäänyt perinteeksi sanonta ”Sirpaleet tuottavat onnea”?

Teksti Timo Nieminen, kuva Jari Kostiainen